Kaiken tämän aikaisemmin kerrotun jälkeen uskon olevani pienille lapsilleni kaikkein paras mahdollinen äiti ja hoitaja (en tiedä uskooko sitä enää muut tämän blogin jälkeen!) ja sen vuoksi haluan hoitaa lapseni kotona niin kauan, että pienimmätkin täyttävät kolme vuotta. Aika menee nopeasti eikä tähän aikaan ole takaisin paluuta. Siksi en halua jättää tilaisuutta käyttämättä enkä mitään näkemättä, vaan olla lasteni luona nyt kun he minua eniten tarvitsevat. En halua vanhana haikailla kuten edellisten sukupolvien edustajat, että voi kun olisi ollut enemmän aikaa lapsille. Työelämä odottaa minua, opiskelutkin tarvittaessa odottavat ja luultavasti ehdin eläkkeelle pääsyä odotella jo vuosia ennenkuin se on mahdollista.

Ainoa mikä minua hiukan häiritsee, on se, että kotitöitä ja kodin siisteyttä on tullut laiminlyötyä oikein urakalla viime vuosina: ikkunat ja matot jäävät säännöllisesti joka toinen vuosi pesemättä ja ne tervehtivät minua joka päivä muistuttaen nuhraantuneista olomuodoistaan. Mutta hui hai, se on ainoa asia mistä voin keksiä kipeästi kaipaamaani lisäaikaa, siivousten aikakin tulee sitten myöhemmin, kun vain tästä ei tulisi paha tapa, kun huomaa että vähemmälläkin pärjää... Jospa lapseni muistaisivat minut ja kodin muista asioista kuin murusista lattioilla ja pesemättömistä ikkunoista, tätä ainakin toivon. 

Tämä blogi lähenee nyt loppuaan. Tunnen että olen saanut tilini selviksi itseni kanssa. Toistaiseksi. Minulta on kulunut hävettävän paljon aikaa tämän blogin kirjoittamiseen ja muokkaamiseen ja se on kyllä johtunut ammattitaidottomuudesta, mutta ei kaikkea voi osata. Blogin kirjoittaminen on vienyt aikaa yöunilta (iltamyöhällä kirjoittaminen) ja esikoisen leikeiltä (poikien päiväunien aikaan kirjoittaminen) ja en ole siihen kovinkaan tyytyväinen. Mutta nyt olen saanut tämän päätökseen. Tämä on osa opiskelujani tieto-ja viestintätekniikan harjoitustyötäni, joten siinä mielessä tähän heitetty aika ei ole mennyt ollenkaan hukkaan. Lisäksi jos joku tätä lukee myöhemmin ja tuntee saavansa tästä jotain irti (vertaistukea, tukea kasvatukseen tms.) olen tuplasti onnellisempi. Siis laittakaa kommentteja, niitä voin silloin tällöin käydä lukaisemassa.

Mutta nyt tahdon taas keskittyä lastenhoitoon ja -kasvatukseen. Toivon että minusta olisi värittynyt kaiken kaaoksen keskellä kuva tyytyväisestä äidistä. Hyvä että kaikki on mennyt niinkuin on mennyt, hyvä etten ole päässyt aina kaikissa asioissa kaikkein helpoimmalla ja hyvä, että olen saanut vähän vastusta matkallani kasvatuksen maisteriksi (verrata teoriaa ja käytäntöä ja huomata ettenkö sittenkään ole kasvattajana täydellinen, mitäh?). Ilman näitä kokemuksiani en ehkä osaisi arvostaa tiettyjä asioita niinkuin nyt osaan. Olen aivan varma, että tulevaisuutta varten olen saanua oppia kasvatuksesta enemmän kuin ehkä nyt arvaankaan. Mutta samoin osaan myös ennustaa, että vuosien päästä luultavasti saan sanoa taas: minulla ei ollut silloin kasvatuksesta hajuakaan! 

 

Kaksoset ovat kasvaneet vuoden vanhoiksi ja näin siirrymme reaaliaikaan. Molemmat kävelevät tukea pitkin ja konttaavat juoksuvauhdilla. Äitiä ja äittää huutavat jo sujuvasti. Tähän mennessä heitä ei ole paljoa tarvinnut kasvattaa. Kyse on lähinnä vain ollut hoidon antamisesta: syöttämisestä, vaippojen vaihdoista, kylvetyksistä, vahtimisesta, seurustelusta, ulkoilusta ja niin edelleen. Siksipä en tähän blogiini valitettavasti ole voinut kirjata paljoakaan kaksosten kasvatuksesta. Nyt juuri alamme siirtyä kasvatusvaiheeseen. Koiranruokakuppi, kirjahyllyn laatikostot ja kukkaruukkujen multien vaihto on alkanut poikiamme kiinnostaa erittäin kovasti. Erona tilanteeseen, joka meillä oli esikoisen ollessa pieni, on, että toinen kaksosista Lenni, ei usko kieltoja ollenkaan. Ottaa kaiken hurtilla huumorilla ja nauraa virnistelee äidin ja isän kielloille. Todella ärsyttävää! Kun taas toinen kaksosista Lasse useinmiten vetäytyy kiltisti pois ja jatkaa muihin hommiin kuten esikoinenkin aikanaan teki.

Erona aikaisempaan on myös vielä se, että nyt minulla on kahdet silmät. Toiset ovat omani ja toisen pienet Enni-kullan silmät. Hän vahtii välillä poikia pienestä painostuksesta, mutta välillä aivan omasta tahdostaan ja erittäin mielellään tuo sanaa, jos näkee velipoikien puuhailevan sellaista mistä häntä on kielletty. Jee, olen saanut pienen apurin. Hätäkös tässä. Ja mikä vieläkin tärkeämpää, Enni leikkii poikien kanssa ja viihdyttää poikia välillä jo mukavasti. Kun kaksoset vielä viihtyvät keskenäänkin hyvin, alkaa äidille jäämään päivälläkin aikaa vaikka lehtien lukuun.

Yleensä kaksosten vanhemmat sanovat, että ensimmäinen vuosi on kaikkein rankin. Tähän uskoen ja luottaen toivorikkaana odotan mielenkiinnolla nyt tätä toista vuotta. Sillä totuus on, että siihen äitiydestä nautiskeluun, jota koin Ennin ollessa pieni, en kolmen pienen lapsen kanssa ole ehtinyt tai jaksanut siis ylipäätään nauttia: totuus on, että kolmen pienen lapsen kanssa arki on todella raakaa työtä: muun muassa syötöt, ruoan valmistukset, tuttipullojen pesut, vaipan vaihdot, kylvetykset, nukkumaan laitot (vaikka meillä siihen ei aikaa paljon käytetäkään), pyykinpesut, ulkoilut, seurustelut, leikkimiset ja NE KAIKKI KOTITYÖT, jotka myös tulisi hoitaa. Aikaa ei ainakaan minulla oikeasti paljon nautiskeluun tahtonut jäädä, kun oli pakko pitää ajatukset jo seuraavassa ruokailussa, seuraavassa päivässä jne. Toivottavasti nyt tulevana vuonna pääsen siihen nautiskelu osastoonkin. Että voisi vaan tuijotella lapsia ja ymmärtää miten onnellinen on saatuaan nuo kaikki omaan elämäänsä sisältöä antamaan.

Toisaalta tämä ensimmäinen vuosi olisi voinut olla paljon rankempikin, ottaen huomioon, että ensinnäkin pojat syntyivät keskosina (siitä olisi voinut tulla paljon ongelmia ja lisäpuuhaa), lapset olisivat voineet sairastella enemmän (nyt saldona korvatulehdukset, pitkittyneet hengitystietulehdukset molemmilla, sekä yksi murtunut nilkka), äitikin olisi voinut sairastaa enemmän tai lapsilla olisi voinut ilmetä erilaisia allergoita, joita tämän päivän lapsilla on hyvin yleisesti ja jotka kokemukseni mukaan työllistävät äitejä paljon. Että paljon huonomminkin olisi voinut mennä. Ne päivät kun itse olin kipeä tai nukkunut vähän olivat erityisen raskaita ja joskus kyllä lievällä katkeruudella ajattelinkin, että jos olisin nyt töissä, olisin sairaslomalla ja lepäilisin, mutta kun olen kotiäiti, niin tässä hoitelen kolmea pientä lasta, hoidan kaikki kotityöt ja levosta ei ole tietoakaan. Buranan voimalla eteenpäin vaan ja niiden määrää en ole kyllä laskenut, mutta tiedän sen olevan kyllä aika suuri. Mutta todellakin paljon raskaampaakin olisi voinut olla, mutta silti: onneksi elämme nyt tätä päivää ja vauva-aika alkaa olla ohitse.

 

  

Minulla oli jo mielessä heti nykyiseen ammattiin valmistumisen jälkeen kymmenen vuotta sitten, että olisi mukava jatkaa opiskeluja joskus. Mutta eihän se tietysti heti maistunut. Tarvittiin pieni kyllästyminen ja rutinoituminen työntekoon ennenkuin se taas alkoi maittaa. Halusin syventää tietojani siitä mihin jäin ja niinpä kasvatustiede, erityispedagogiikka ja psykologia valikoituivat aineikseni.

Yliopisto-opiskelu sopii minulle hyvin. Opintoja voi tehdä omassa tahdissa. Kun aihe muutoinkin on kiinnostavaa, ei opiskelu ole minulle erityisen vaikeaa. Eniten päänvaivaa tuottaa nuo englanninkieliset opukset, mutta niistäkin olen selviytynyt. Olen tehnyt opiskelusuunnitelman, jonka mukaan saisin kasvatustieteen kandin paperit ulos vuoden päästä jouluna. Se on vain kuitenkin tavoite ja siitä voi lipsua esimerkiksi lasten vuoksi. Jos näyttää siltä, että lapseni tarvitsevat minua niin, etten pysty tai jaksa opiskella, he ovat ilman muuta etusijalla. Opiskeluun minulla on aikaa koko loppuelämäni, mutta lapset ovat pieniä ja tarvitsevat äippää eniten nyt. Haluan olla siis heidän käytettävissään silloin kun he minua tarvitsevat. Muutoin olen sitä mieltä, että opiskelu sopii kotiäidille erityisen hyvin. Se ei sinällään ole lapsilta pois, vaan luennoilta palaa virkistynyt ja muissa maailmoissa tuulettunut, levännyt äiti, joka jaksaa taas lapsien kanssa paljon paremmin kuin ollessaan viikon yhtämittaa kotona pelkästään lasten kanssa. Usein  huomaankin odottavani luentoja kuin kuuta nousevaa ja olevani siellä moniin muihin opiskelijoihin verrattuna pirteä kuin peipponen. Monet naishenkilöt (joita luennoilla yleensä pelkästään poikkeuksetta on) ovat hyvin väsyneitä, kun opiskelevat, tekevät töitä ja hoitavat perhettä yhtäaikaa.

Olen varma siitä, että kasvatustieteen maisterin paperit saan ulos, kunhan aikaa vain tarpeeksi asialle annetaan. Silloin sitten vasta todellisuudessa olen kasvatuksen ammattilainen, paperilla. Mutta milloin sitten käytännössä? Paradoksaalista tässä on mielestäni se, että opiskelu aina hoituu, vaikka maisteriksi asti, oletettavasti ihan hyvin papereinkin, mutta kuinka selviydyn tästä toisesta haasteesta: siitä en tiedä. Siis kuinka selviän lasteni kasvatuksesta, joka on mielettömän paljon vaikeampaa kuin teorian opiskelu. Kuinka saan lapseni kasvatettua sosiaalisiksi, yhteiskuntakelpoisiksi, tietoyhteiskunnan vaatimuksissa pärjääviksi, järkeviksi ihmisiksi? Siinäpä sitä on kasvatustieteen maisterille todellista purtavaa. Helpotuksesta voi huokaista kai siinä noin lasten ollessa parikymppisiä, silloin voi jo päätellä onko minusta myös tullut lasteni kasvatuksen maisteri vai ei.

Kaksosuus ja kaksi vauvaa yhtäaikaa käsittää jotain tosi mahtavaa ja ehkä vähän mystistäkin. Jo odotusaikana sanat: "odotan kaksosia" osoittautuivat todella tehokkaiksi. Ventovieraat ihmisetkin loksauttivat suunsa auki ja huomasi kuinka silmiin ilmestyi todella valpas ja kiinnostunut ilme. Jutun juurta riitti. Ensimmäisenä päivittelyä ja sitten kokemuksia, miten heidän suvussaan kaksosia on ollut siellä ja täällä ja niin edelleen. Mutta entäs minä? Minä tunsin suunnatonta ylpeyttä ja arvaattekin, että aihe miellytti myös minua ja niin tuli kuultua yhtä sun toista tarinaa. 

Sairaalan teho-osastolla moni vanhempi tuli juttelemaan ja kyselemään missäs minun vauvani oikein on. Tunsin kasvavani viisi senttiä lisää, kun esittelin tässä on yksi ja toinen on täällä. Minullahan onkin näitä vauvoja oikein kaksin kappalein. Myös kaupassa ansaittua huomiota olemme saaneet, enkä ole pannut sitä ollenkaan pahakseni. Parhaat kokemukset ovat olleet kuitenkin, kun joku vanhempi ihminen on tullut kertomaan omista kaksosistaan ja kuinka he nyt ovat jo aikuisia ja miten elämä heillä on mennyt. Huomiota siis kaksi vauvaa ja perhe herättää kaikkialla missä liikkuvat. Sairaalan odotusaulassakaan ei tarvitse pelätä etteikö puhekavereita riittäisi. Ja minulle se sopii. Toisten kokemukset antavat myös voimia.

Tärkein tekijä jaksamisessa on tietenkin lapset itse. Kaksosten kohdalla neljä yhtäaikaa tapittavaa silmäparia, kaksi hymyä, kaksi pientä vartaloa pyrkimässä yhtäaikaa syliin ja konttausvaiheessa kaksi konttaajaa koko ajan perässä, toinen muutaman sentin päässä toisesta. Ja tähän kaikkeen vielä esikoisen suloinen hössötys ja showesitys, kun hän yrittää saada huomiota itselleen. Tai se kun toinen kaksosista hipaisee ruokapöydässä kevyesti vuoden ikäisenä kättäsi ja sanoo: äiti ja hymyilee. Näillä sitä jaksaa yllätävänkin pitkälle. Ja vielä eräs tärkeä: aika kultaa muistot, huonot päivät, raskaat yöt ja sairastelutkin unohtuvat ja jälkeenpäin ne eivät enää tunnu juuri miltään.

Aivan yhtä tärkeä on tietenkin oma aviomies ja lasten isukki. Siis ilman häntä ei tulisi mitään. Olen monet kerrat ajatellut pienten lasten yksinhuoltajaäitejä tai -isiä, että tiukoilla ovat. Perheen isä, ainakin meillä, tekee oman osansa kotitöistä ja lasten hoitamisesta niissä puitteissa mitä aikaa jää ja mahdollistaa äidille säännöllisen virkistäytymisen lenkille tai vaikkapa opiskelujen pariin.

Apua silti on tarvitaan ja sitä olisi mukava saada. No, eipä ole tullut liiemmin siivous- eikä lastenhoitotarjouksia, vaan pikemminkin kaikki melkeinpä tuntuivat pelkäävän meidän tilannetta. Joskus vaikeimpina hetkinä sitä ajatteli aika synkästikin, että miksi kukaan ei tule ja auta minua, mutta sitten ymmärsi, että ehkeivät he ymmärrä, että tarvitsen apua. Sitä on vain rohjettava pyytää. Nykypäivänä kaikilla on tekemistä ja kiirettä, mutta jos uskaltaa pyytää, useimmiten apua saa. Aluksi saimme todella vähän apua ja eniten päähän ottivat muutamien lähipiiriin kuuluvien henkilöiden kommentit, että eihän tuo nyt mitään, mutta jos sinulla olisi vielä 40päinen karjalauma hoidettavana tai muuta vastaavaa. No, toki olen kiitollinen osannut olla, ettei lehmiä ole ja paljon koneitakin apuna (ehdottomasti tärkeimmät pyykinpesukonen ja mikro), mutta en silti koe nyt niin älyttömän helpolla päässeeni, että siitä olisi aihetta suuremmin kuittailla. Varsinkin kun näillä henkilöillä ei ole kokemusta kaksosien hoidosta saati monen pienen lapsen hoidosta yhtäaikaa.

Kun kaksospojat olivat puolivuotiaita kyllästyin odottamaan, että ehkäpä minulle joku apua joskus antaisi (vaikka tosiaan apua satunnaisesti sain naapurilta ja lähisukulaisilta, sitä ei käy kieltäminen, kiitos siitä). Tuntui kuitenkin ettei se oikein riitä, ajattelin että minä en jaksa apua aina rukoilla ja palkata päräytin naapurin tytön lapsenhoitajaksi. Ja se kesä meni oikeastaan aika kivasti. Varsinkin kun siihen lisätään lähes kolmen päivän kesälomareissu mieheni kanssa kahdestaan ilman lapsia. Mielestäni tarvitsimme sitä ja se tuli todella hyvään saumaan. Sen jälkeen jaksoi taas pitkään. Lapsenhoito järjestettiin pyytämällä useita sukulaisia lapsenvahdeiksi. Syksyllä sitten onni potkaisi ja saimme vapaaehtoistyöntekijän erään järjestön kautta avuksemme, joka vierailee noin kaksi kertaa kuukaudessa lapsia hoitamassa.

Että näillä eväillä sitä on jaksettu välillä paremmin ja välillä huonommin. Mutta olisi todellista liioittelua sanoa, että eka vuosi kaksosten kanssa olisi mennyt sumussa. Ei ole mennyt, ihan kirkkaita ajatuksia on paikoitellen, mutta kiellä en kyllä sitäkään että oli hetkiä jolloin tunsin että oli hiukka liian raskasta. Ne hetket menevät onneksi nopeasti ohi ja totuus on että aika kultaa muistot. 

 

Työssäni lasten ja nuorten parissa ja kasvatusalan ammattilaisena eteeni tuli useita tilanteita, joissa jouduin käyttämään julkisesti puheenvuoroja lasten ja nuorten kasvatuksesta. Selvisin tilanteista kai hyvin, mutta mieleeni on tullut monta kertaa jälkeenpäin erityisesti tilanne, jossa olin puhumassa suurelle joukolle yläasteelaisten vanhempia vanhempainillassa. Kerroin monista kasvatukseen liittyvistä ongelmatilanteista ja vielä loppuun painotin, että kasvatus on todella vaikeaa. Nyt naurattaa se, että enpä silloin tiennyt miten hirveän vaikeaa se OIKEASTI on! Omien lasten kasvattaminen 24 tuntia vuorokaudessa on kuitenkin eri juttu kuin vieraiden lasten 8 tuntiä päivä viitenä päivänä viikossa. Olin kai tunnettukin siitä, että töissä minulla oli rautaiset hermot enkä helposti "pimahtanut". Kotona omien lasten kanssa sitä tapahtuu välillä yhtä mittaa. Siis omien lasten kasvattaminen on ollut tähän asti jo paljon vaikeampaa mitä olen kuvitellut, mutta ei käy kieltäminen että joissain asioissa taustastani on ollut erittäin paljon hyötyä.

Pimahtamisen tullen käyttäytymiseni ei ihan ole kasvatuksen oppikirjoista. Mutta tilanteet ovat olleet todella hermoja raastavia vähän nukkuneelle ja kaikkensa antaneelle äitiliinille. Esimerkiksi tällaisia tilanteita on sattunut useammin kuin yhdesti. Pojat päiväunilla nukkumassa ja esikoista hieman varoitettu olemaan hiljempaa, että pojat saisivat nukkua. Muun muassa varoilteltu ovien paiskomisesta, huutamisesta ja niin edelleen. Niin eikös tilanne ole juuri se, että olet saanut pienimmät nukkumaan ja ajattelet, että ihanaa voisi istahtaa vaikka sohvalle ja vilaista päivän lehteä, niin siinä samassa esikoinen aloittaa helvetillisen parkumisen jonkin "lelun tottelemattomuuden" tai kynän tippumisen vuoksi. Mitä seuraa siitä? Esikoisen huuto etenee hysteeriseen rääkymiseen, kun  äiti tulee huoneeseen ja hyssyttelee, että olepas vähän hiljempaa kun pojat nukkuu. Huuto ei lakkaa sitten millään, vaikka ongelma on ajat sitten korjattu ja niinpä poikien makuuhuoneesta alkaa kuulua stereona hirveää rääkymistä. Siinä vaiheessa äidin pinna palaa täydellisesti, kun hän tietää, etteivät pojat enää nukahda ja ovat koko loppupäivän kiukkuisia, koska ovat heränneet kesken päiväunien. Ja esikoinen ei ymmärrä sitten millään tehneensä mitään väärää, kyllähän sitä nyt kuuluikin rääkyä, kun paperi tippui lattialle. 

Kuten varmaan kirjoituksestanikin huomaatte, että en todellakaan pidä itseäni yhtään mitenkään erityisen hyvänä tai peräti parempana kasvattajana kuin keskivertovanhempi, joskaan en kyllä huonompanakaan. Kuuluisat kasvatusmetodit, rajat ja rakkautta toteutuvat varmasti kuitenkin meidän perheessä. Syliin pyrin ottamaan lapset lähes aina kun he haluvat ja rajoista olemme mieheni kanssa aika tarkkoja, kunhan ehdimme aina keksiä, mitkä ovat rajat kussakin asiassa.

Itse olen saanut neuvoja eri tilanteissa toimimiseen tuttavilta, ystäviltä, vanhemmilta ja netistäkin ( mm. www.suomenmonikkoperheet.fi,   www.plaza.fi/ellit/lapsia-vanhempia/raskaus-vauvat/onko-elamaa-kaksosten-jalkeen ja  www.suomi24.fi  ja sieltä isät ja äidit/kaksosten vanhemmuus). Suurin osa niistä on varmasti mennyt ohi korvien, mutta parhaat neuvot kaksosten kasvatukseen, joita sain vanhemmilta, joilla oli ollut kaksoset, ovat jääneet mieleen. Näitä ovat olleet: 1. yritä pitää lapsesi samassa rytmissä (unet ja ruokailu), 2. syötä samalta lautaselta samalla lusikalla ja 3. pidä itsestäsi ja omasta vapaa-ajastasi huolta. Nämä kaikki allekirjoitan erityisen paikkansa pitävinä ja näin olen tehnyt ja kaipa siksi kuitenkin suhteellisen täysijärkisenä pysynyt. Ensimmäinen on erityisen tärkeää, joitakin päiviä pojat ovat olleet eri rytmissä ja ne päivät ovat olleet todella raskaita, itselle ei jää yhtään aikaa ja hermot on riekaleina. Meillä tässä asiassa on toimittu niin raa'asti, että kun toinen on herännyt, jonkun ajan päästä toinen on herätetty kolistelemalla lähistöllä, jotta nukkuma-ajat pysyvät samoina. Kakkonen on pieni käytännön jippo, mutta säästää vaivaa ja tiskiä kummasti. Lapset joka tapauksessa imeskelevät kaikki samat lelut peräjälkeen, joten yhteinen lusikka ei paljon haittaa. Ja kolmonen, tervettä itsekkyyttä tarvitaan, kukaan ihminen ei jaksa, jos ei saa huilia välillä. Lapsillekaan ei aina tarvitse olla käytettävissä. Esikoiseni jo alkaa ymmärtää vähän jos sanon hänelle, että äiti lukee nyt lehden ja tulee sitten vähän ajan päästä leikkimään. Kotityöt eivät lopu koskaan ja pienten lasten vanhempana on hyvä sanoa vieraille, että en ole ehtinyt siivota ja aika varmasti vieraat myös uskovat sen. Välillä on myös lähdettävä ulos tuulettumaan ja jätettävä koko porukka. Kun muutaman tunnin on ollut poissa, niin ompa kova ikävä jo lapsia ja taas jaksaa.

Mieheni kanssa teimme pari pientä päätöstä nukkumisen ja nukuttamisen suhteen. Jo vauva-aikana päätimme, ettei vauvaa lähdetä kanniskelemaan ympäri kartanoa, jos ei nuku tai itkee vaan hyssytellään omassa sängyssään. Toinen liittyi nukuttamiseen eli iltarutiinit hoidetaan olohuoneessa ja makuuhuoneessa vaan laitetaan nukkumaan ja sitten lähdetään pois. Eli ei järjestetä makuuhuoneessa mitään viihdytys- eikä shownumeroita. Mikäli ei heti nuku, niin voidaan käydä muutaman minuutin välein käydä hyssyttelemässä. Ja näin on tehty ja olen hyvin tyytyväinen lopputulokseen: lapset menevät aika hyvin nukkumaan omiin sänkyihinsä eikä iltarutiineihin tarvitse käyttää koko iltaa.