Voi, voi, ovatpas aika pieniä, sanoi äitini ensimmäisen kerran pojat nähdessään kuukausi ja kaksi päivää synnytyksen jälkeen. Kunpa pysyisivät vain terveenä...

Pojat pääsivät kotiin jouluaaton aattona kuukauden teholla vietettyään. Elämän alkumetrit teho-osastolla olivat sujuneet suuremmitta ongelmitta, mutta syönti onnistui tuttipullosta ja siitäkin erittäin hitaasti. Tiedossa oli unettomia öitä. Yhden vauvan syöttäminen kesti 45 minuuttia ja kun kaksi vauvaa oli syötetty, vaipat vaihdettu ja laitettu nukkumaan oli usein kulunut parikin tuntia aloituksesta. Omat unet olivat tietysti keittiössä tuttelia lämmitellessä ja sängyn reunalla paleltuvin varpain istuksellessa kadonneet taivaan tuuliin. Syöttöjen väli oli lähes minuutin tarkasti kolme tuntia, eli juuri kun sängyssä pötkötellessä alkoi tuntua siltä, että tähänhän voisi vaikka nukahtaa, niin ensin syötetty poju, alkoi jo kitistä: äippää... maha tuntuu jo tyhjältä, saiskos sitä ruokaa taas... ja eikun ylös ja sama rumba uudestaan.

Mieheni otti heti alkuun isyyslomaa ja minä olin sellaisessa äitiyden huumassa, etten edes ollut pahemmin väsynyt vaikka en nukkunut liiemmin päivällä enkä yöllä. Joskus päivällä mieheni kotona ollessa nukuin tunnin ja sitten olin virkeä taas. Suurinta huviani olikin ensimmäiset puoli vuotta joka aamu laskeskella, kuinka paljon olen nukkunut. Mutta sitten pitemmän päälle ajattelin, että mielenterveyteni vuoksi viisainta on lopettaa laskeminen. Hyvin usein nukkumisen saldo jäi kolmeen neljään tuntiin ja sekin oli sellaista koiran unta, että hetkessä oli ylhäällä ja valmiina toimintaan. Mutta tulihan se väsymys jossain vaiheessa, aika rankastikin, mutta siinä vaiheessa pojilta saattoi vahingossa livahtaa nukkuessa jopa nelisen tuntiakin kerrallaan ja niinpä itse kerkesin välillä nukkua tupsahtaakin.

Alku meni ihan mukavasti. Ristiäisetkin siinä aivan alkumetreillä pidettiin ja kuumeisen nimien mietinnän jälkeen päästiin miehen kanssa yhteisymmärrykseen nimistä: Lasse ja Lenni, sopivan samanlaiset, mutta vähän erilaiset. Enni-isosiskokin suhtautui velipoikiin kevyen positiivisesti ja minä annoin kaiken liikenevän vapaa-aikani ja huomioni esikoiselle, ettei tämä olisi tuntenut itseään syrjityksi. Mutta ei se riittänyt...