Minusta on aina tuntunut siltä etten saa mitään kovin helpolla. Pitempiaikaisia töitä sain etsiä valmistumisen jälkeen kuukausia, eikä vakipaikkaa minulla ole vieläkään. Miestähän ei sitten meinannut löytyä millään: vuosien uurastuksen jälkeen se sitten lopulta löytyi, mutta tilanne silloin oli se, että samalla aikaa oli sitten kaksikin mukavalta vaikuttavaa mieskanditaattia. No, lopulta se oikea löytyi ja aloimme mieheni kanssa vuosia kestävän asunnon etsimisurakan. Ei löytynyt sitten millään ja niinpä piti rakentaa uusi talo alusta asti uusi. Ettei kovin helpolla päästy siinäkään. No, kun siitä selvittiin, järki alkoi sanoa, että pitäiskös sitä lapsiakin hommata... ja tuumasta toimeen! Vaan eipä tärpännyt ei, vuosia kului ja eikun lääkäriin tutkittavaksi. Ja sitten kesken tutkimusrumban: olin raskaa-na! Ja niin ihana Enni-tyttönen syntyi kolmisen vuotta sitten. Se oli ihanaa aikaa lapsen kanssa kahdestaan kotona ja etenkin kun tyttö oli niin kiltti tytön tyllerö. Söi ja nukkui, nukkui ja söi. Kahdeksan vuoden kiireisen työputken jälkeen osasin nauttia kotonaolosta ja vapaa-ajasta. Olin joskus opiskeluaikanani suoritellut yliopiston arvosanoja ja nyt ajattelin jatkaa niitä ja tähtäimeeni asetin tavoitteen valmistua joskus kasvatustieteen maisteriksi. Olin työskennellyt vuosia lasten ja nuorten parissa, joten nyt olisi hyvä aika kotona lepäillessä syventää tietämystä ja hankkia korkeakoulututkinto. Sittenpähän voisi haeskella vähän paremmin palkattuja hommia hoitovapaalta palatessa.

Opiskelut etenivät mukavaa tahtia ja se antoi vaihtelua kotona oleskeluun. Lähes heti tytön syntymän jälkeen minuun iski outo ja minulle tuiki tuntematon tauti: vauvakuume! Kyllä Ennille pitäisi leikkikaveri hankkia, pikkusisko ja mies oli samaa mieltä. Oli piinaavaa odottaa sektion jälkeen vuosi ennenkuin päästiin tosi toimiin. Suuria toiveita ei tietysti tärppäämiseen ollut, muutama vuosi kai siinä taas kulunee yritellessä, josko sitten tulisin raskaaksi enää ollenkaan. Mutta PLIM, kevyttä kesäkeittoa, raskaustesti näytti muutaman kuukauden jälkeen plussaa, tämäpäs nyt onnistui yli odotusten.

Melko pian raskaustestin tehtyäni alkoi kuvotus: aamuisin, päivisin, öisin ja erityisesti iltaisin! Oksetti, oksetti ja oksetti! Maha tuntui pullistuvan muutamassa viikossa niin, etteivät mitkään vaatteet menneet enää päälle, vaan jouduin etsimään äitiysvaatteet käyttööni saman tein. Äidinvaisto sanoi minulle, että tässä on jotain tosi outoa, vauva-lehden etusivulla kirkui: monikkoraskauksissa odottavilla äideillä keskimääräistä enemmän pahoinvointia. Voi jee, entäs jos odotankin kaksosia tai kolmosia, nelosia... Kuvittelua varmasti, siispä olisipa kauheeta. Sen verran mieltä myllersi, että asiasta tuli vitsailtua ensin tietysti miehelle, sitten anopille ja parille kaverillekin.

Lievässä jännityksen vallassa sitten astelin, raskausviikolla 11, ultraan. Siihen vaan pötkölleen ja lääkäri alkoi tutkia. Katselimme kuvaa yhdessä ruudulta, miten selvä kuva se olikaan, yksi pieni sikiö siellä lötkötteli ja lääkäri kehui kuinka virkeästi se liikkui. Kunnossa näytti kaikki olevan. Salaa lääkäriltä päästin pitkän ja syvän huokauksen: yksi, onneksi vain yksi.. Ja hädin tuskin sain ajatukseni loppuun, kun yhtä-äkkiä lääkäri sanoi sen, minkä itsekin jo monitorista näin: herra jestas, kuin kerrostaloasukit konsanaan, yläosassa ruutua pötkötteli äsken jo näkemämme pikku vintiö ja ruudun alaosasta tunki hirveää vauhtia tösmälleen saman kokoinen olio, siis kaksi, siis sittenkin kaksi... "Hetkinen, katsopas tätä, täällähän onkin kaksi... onneksi olkoon, odotatte kaksosia!!" Sanat kolisivat raskaina möhkäleinä tajuntaani: onnea, on-ne-a... Voiko tässä olla mitään onnea, kuinka selviämme, ei -ei ikinä selvitä, mitä tästä tulee.. työtä, liikaa työtä, kolme pientä lasta, olen vankina omassa kodissani, liian vähän nukuttuja öitä, uupumusta, riitaa, avioero ja sitä rataa ajatukset kulkivat vähemmän positiivisissa tunnelmissa, vaikka kyllä välillä ajatus asian mahtavuudestakin tunki väliin, mutta enimmäkseen tunne oli pelkoa ja itkua, jolle ei ollut tulla loppua...