Minulla oli jo mielessä heti nykyiseen ammattiin valmistumisen jälkeen kymmenen vuotta sitten, että olisi mukava jatkaa opiskeluja joskus. Mutta eihän se tietysti heti maistunut. Tarvittiin pieni kyllästyminen ja rutinoituminen työntekoon ennenkuin se taas alkoi maittaa. Halusin syventää tietojani siitä mihin jäin ja niinpä kasvatustiede, erityispedagogiikka ja psykologia valikoituivat aineikseni.

Yliopisto-opiskelu sopii minulle hyvin. Opintoja voi tehdä omassa tahdissa. Kun aihe muutoinkin on kiinnostavaa, ei opiskelu ole minulle erityisen vaikeaa. Eniten päänvaivaa tuottaa nuo englanninkieliset opukset, mutta niistäkin olen selviytynyt. Olen tehnyt opiskelusuunnitelman, jonka mukaan saisin kasvatustieteen kandin paperit ulos vuoden päästä jouluna. Se on vain kuitenkin tavoite ja siitä voi lipsua esimerkiksi lasten vuoksi. Jos näyttää siltä, että lapseni tarvitsevat minua niin, etten pysty tai jaksa opiskella, he ovat ilman muuta etusijalla. Opiskeluun minulla on aikaa koko loppuelämäni, mutta lapset ovat pieniä ja tarvitsevat äippää eniten nyt. Haluan olla siis heidän käytettävissään silloin kun he minua tarvitsevat. Muutoin olen sitä mieltä, että opiskelu sopii kotiäidille erityisen hyvin. Se ei sinällään ole lapsilta pois, vaan luennoilta palaa virkistynyt ja muissa maailmoissa tuulettunut, levännyt äiti, joka jaksaa taas lapsien kanssa paljon paremmin kuin ollessaan viikon yhtämittaa kotona pelkästään lasten kanssa. Usein  huomaankin odottavani luentoja kuin kuuta nousevaa ja olevani siellä moniin muihin opiskelijoihin verrattuna pirteä kuin peipponen. Monet naishenkilöt (joita luennoilla yleensä pelkästään poikkeuksetta on) ovat hyvin väsyneitä, kun opiskelevat, tekevät töitä ja hoitavat perhettä yhtäaikaa.

Olen varma siitä, että kasvatustieteen maisterin paperit saan ulos, kunhan aikaa vain tarpeeksi asialle annetaan. Silloin sitten vasta todellisuudessa olen kasvatuksen ammattilainen, paperilla. Mutta milloin sitten käytännössä? Paradoksaalista tässä on mielestäni se, että opiskelu aina hoituu, vaikka maisteriksi asti, oletettavasti ihan hyvin papereinkin, mutta kuinka selviydyn tästä toisesta haasteesta: siitä en tiedä. Siis kuinka selviän lasteni kasvatuksesta, joka on mielettömän paljon vaikeampaa kuin teorian opiskelu. Kuinka saan lapseni kasvatettua sosiaalisiksi, yhteiskuntakelpoisiksi, tietoyhteiskunnan vaatimuksissa pärjääviksi, järkeviksi ihmisiksi? Siinäpä sitä on kasvatustieteen maisterille todellista purtavaa. Helpotuksesta voi huokaista kai siinä noin lasten ollessa parikymppisiä, silloin voi jo päätellä onko minusta myös tullut lasteni kasvatuksen maisteri vai ei.