Miksi tehdä lapsia ? Meluavat, hälisevät ja itkevät kaiket yöt. Ei jää enää aikaa itselle eikä omille harrastuksille. Tulevat kalliiksikin, on oltava pelit ja vehkeet. Tai ehkä joskus, kenties kolmikymppisenä lapsia voisi miettiä. Ennen ensimmäistä lastani minulla ei ollut ollut vauvakuumetta. Ihmettelin suuresti kun yksi ystävättäreni pukkasi maailmaan kolmannen lapsensa ja toinen valitteli jatkuvaa vauvakuumetta. Minulla sitä ei onneksi ollut koskaan ollut. Sain lapsista tarpeekseni työssäni. Päivät pitkät sain touhuta ja temmeltää ja ennenkaikkea kasvattaa. Minä olin ammattikasvattaja, kasvatin työkseni ja tiesin sen olevan välillä kovaa työtä. Kasvatus työssäni riitti minulle. Miehenikään ei ollut sen kummemmin lapsista kiinnostunut. Meillä oli hyvä olla kahdestaan. Rauhallista kotielämää uudessa isossa kodissamme. Molemmilla omat harrastukset, omat työt. Kaikki reilassa. Tuttavien kyselyt mahdollisista perheenlisistä kyllä joskus suunnattomasti ärsyttivät, mutta omat ja mieheni vanhemmat älysivät jo olla hiljaa. He olivat menettäneet toivonsa, olimme seurustelleet jo kymmenkunta vuotta ja siitä pari viimeistä naimisissa.

Jossakin vaiheessa sitten kuitenkin kun kolmenkymmenen rajapyykki alkoi lähestyä, aloin miettiä, että minulta voi loppua lastentekoikä. Lasten saanti nelikymppisenä on paljon vaikeampaa, pitäisikö kuitenkin yrittää. Puhuin miehelleni, hämillään naureskeli että vai lapsia... Asia kuitenkin kyti mielessä, mutta vauvakuumeesta ei voi puhua, paremminkin järjen äänestä: millainen on vanhuutesi ilman lapsia, mihin menee perintösi, maasi, talosi, mitä sinusta jää jäljelle kun lähdet..

No kokeillaan, sanoi mies, voihan olla ettei lapsia tulekaan ja vuoden kuluttua alkoi tuntua, että niinpä tässä taisi käydä. Lääkäri kehoitti tutkimuksiin ja mentiin vaikka ensin ei aiottu. Ja sitten heti kohta Enni-tyttö ilmoitteli tulostaan.

Mutta entäs tämä? Eihän tätä tämmöistä oltu tilattu, eihän tämän nyt näin pitänyt mennä: kaksoset, KAKSOSET! Se on kyllä jo ihan  liikaa. Kun ne syntyy, esikoinen täyttää just kokonaiset kaksi vuotta. Minulla on kolme alle kaksi vuotiasta lasta!! Ei näin oltu ajateltu.

Miten me pärjäämme? Miten minä pärjään? Totuushan on kuitenkin se, että se olen minä joka niiden kanssa on kotona suurimman ajan vuorokaudesta, syöttää, pukee, vaihtaa vaipat, nukuttaa, me ei selvitä töstä, vai selvitäänkö? Ok, minä olen kasvatuksen ammattilainen, paljon ollut lasten kanssa, mutta kolmen ALLE KAKSIVUOTIAAN! Se on kyllä jo ihan liikaa. Nyt joutui tyttö elämänsä kovimmalle koetukselle, ajattelin ja päätin selvitä. Shokki kesti pari viikkoa, valvoin yöt, välillä itkin, välillä nauroin ja ennen kaikkea päätin, että tämä koettelemus annetaan minulle jostain syystä, tässä on jotain takana, ehkä tarvitsen tämän kokemuksen, kaikki on otettava vastaan mitä annetaan.