Työssäni lasten ja nuorten parissa ja kasvatusalan ammattilaisena eteeni tuli useita tilanteita, joissa jouduin käyttämään julkisesti puheenvuoroja lasten ja nuorten kasvatuksesta. Selvisin tilanteista kai hyvin, mutta mieleeni on tullut monta kertaa jälkeenpäin erityisesti tilanne, jossa olin puhumassa suurelle joukolle yläasteelaisten vanhempia vanhempainillassa. Kerroin monista kasvatukseen liittyvistä ongelmatilanteista ja vielä loppuun painotin, että kasvatus on todella vaikeaa. Nyt naurattaa se, että enpä silloin tiennyt miten hirveän vaikeaa se OIKEASTI on! Omien lasten kasvattaminen 24 tuntia vuorokaudessa on kuitenkin eri juttu kuin vieraiden lasten 8 tuntiä päivä viitenä päivänä viikossa. Olin kai tunnettukin siitä, että töissä minulla oli rautaiset hermot enkä helposti "pimahtanut". Kotona omien lasten kanssa sitä tapahtuu välillä yhtä mittaa. Siis omien lasten kasvattaminen on ollut tähän asti jo paljon vaikeampaa mitä olen kuvitellut, mutta ei käy kieltäminen että joissain asioissa taustastani on ollut erittäin paljon hyötyä.

Pimahtamisen tullen käyttäytymiseni ei ihan ole kasvatuksen oppikirjoista. Mutta tilanteet ovat olleet todella hermoja raastavia vähän nukkuneelle ja kaikkensa antaneelle äitiliinille. Esimerkiksi tällaisia tilanteita on sattunut useammin kuin yhdesti. Pojat päiväunilla nukkumassa ja esikoista hieman varoitettu olemaan hiljempaa, että pojat saisivat nukkua. Muun muassa varoilteltu ovien paiskomisesta, huutamisesta ja niin edelleen. Niin eikös tilanne ole juuri se, että olet saanut pienimmät nukkumaan ja ajattelet, että ihanaa voisi istahtaa vaikka sohvalle ja vilaista päivän lehteä, niin siinä samassa esikoinen aloittaa helvetillisen parkumisen jonkin "lelun tottelemattomuuden" tai kynän tippumisen vuoksi. Mitä seuraa siitä? Esikoisen huuto etenee hysteeriseen rääkymiseen, kun  äiti tulee huoneeseen ja hyssyttelee, että olepas vähän hiljempaa kun pojat nukkuu. Huuto ei lakkaa sitten millään, vaikka ongelma on ajat sitten korjattu ja niinpä poikien makuuhuoneesta alkaa kuulua stereona hirveää rääkymistä. Siinä vaiheessa äidin pinna palaa täydellisesti, kun hän tietää, etteivät pojat enää nukahda ja ovat koko loppupäivän kiukkuisia, koska ovat heränneet kesken päiväunien. Ja esikoinen ei ymmärrä sitten millään tehneensä mitään väärää, kyllähän sitä nyt kuuluikin rääkyä, kun paperi tippui lattialle. 

Kuten varmaan kirjoituksestanikin huomaatte, että en todellakaan pidä itseäni yhtään mitenkään erityisen hyvänä tai peräti parempana kasvattajana kuin keskivertovanhempi, joskaan en kyllä huonompanakaan. Kuuluisat kasvatusmetodit, rajat ja rakkautta toteutuvat varmasti kuitenkin meidän perheessä. Syliin pyrin ottamaan lapset lähes aina kun he haluvat ja rajoista olemme mieheni kanssa aika tarkkoja, kunhan ehdimme aina keksiä, mitkä ovat rajat kussakin asiassa.

Itse olen saanut neuvoja eri tilanteissa toimimiseen tuttavilta, ystäviltä, vanhemmilta ja netistäkin ( mm. www.suomenmonikkoperheet.fi,   www.plaza.fi/ellit/lapsia-vanhempia/raskaus-vauvat/onko-elamaa-kaksosten-jalkeen ja  www.suomi24.fi  ja sieltä isät ja äidit/kaksosten vanhemmuus). Suurin osa niistä on varmasti mennyt ohi korvien, mutta parhaat neuvot kaksosten kasvatukseen, joita sain vanhemmilta, joilla oli ollut kaksoset, ovat jääneet mieleen. Näitä ovat olleet: 1. yritä pitää lapsesi samassa rytmissä (unet ja ruokailu), 2. syötä samalta lautaselta samalla lusikalla ja 3. pidä itsestäsi ja omasta vapaa-ajastasi huolta. Nämä kaikki allekirjoitan erityisen paikkansa pitävinä ja näin olen tehnyt ja kaipa siksi kuitenkin suhteellisen täysijärkisenä pysynyt. Ensimmäinen on erityisen tärkeää, joitakin päiviä pojat ovat olleet eri rytmissä ja ne päivät ovat olleet todella raskaita, itselle ei jää yhtään aikaa ja hermot on riekaleina. Meillä tässä asiassa on toimittu niin raa'asti, että kun toinen on herännyt, jonkun ajan päästä toinen on herätetty kolistelemalla lähistöllä, jotta nukkuma-ajat pysyvät samoina. Kakkonen on pieni käytännön jippo, mutta säästää vaivaa ja tiskiä kummasti. Lapset joka tapauksessa imeskelevät kaikki samat lelut peräjälkeen, joten yhteinen lusikka ei paljon haittaa. Ja kolmonen, tervettä itsekkyyttä tarvitaan, kukaan ihminen ei jaksa, jos ei saa huilia välillä. Lapsillekaan ei aina tarvitse olla käytettävissä. Esikoiseni jo alkaa ymmärtää vähän jos sanon hänelle, että äiti lukee nyt lehden ja tulee sitten vähän ajan päästä leikkimään. Kotityöt eivät lopu koskaan ja pienten lasten vanhempana on hyvä sanoa vieraille, että en ole ehtinyt siivota ja aika varmasti vieraat myös uskovat sen. Välillä on myös lähdettävä ulos tuulettumaan ja jätettävä koko porukka. Kun muutaman tunnin on ollut poissa, niin ompa kova ikävä jo lapsia ja taas jaksaa.

Mieheni kanssa teimme pari pientä päätöstä nukkumisen ja nukuttamisen suhteen. Jo vauva-aikana päätimme, ettei vauvaa lähdetä kanniskelemaan ympäri kartanoa, jos ei nuku tai itkee vaan hyssytellään omassa sängyssään. Toinen liittyi nukuttamiseen eli iltarutiinit hoidetaan olohuoneessa ja makuuhuoneessa vaan laitetaan nukkumaan ja sitten lähdetään pois. Eli ei järjestetä makuuhuoneessa mitään viihdytys- eikä shownumeroita. Mikäli ei heti nuku, niin voidaan käydä muutaman minuutin välein käydä hyssyttelemässä. Ja näin on tehty ja olen hyvin tyytyväinen lopputulokseen: lapset menevät aika hyvin nukkumaan omiin sänkyihinsä eikä iltarutiineihin tarvitse käyttää koko iltaa.