Kaksosuus ja kaksi vauvaa yhtäaikaa käsittää jotain tosi mahtavaa ja ehkä vähän mystistäkin. Jo odotusaikana sanat: "odotan kaksosia" osoittautuivat todella tehokkaiksi. Ventovieraat ihmisetkin loksauttivat suunsa auki ja huomasi kuinka silmiin ilmestyi todella valpas ja kiinnostunut ilme. Jutun juurta riitti. Ensimmäisenä päivittelyä ja sitten kokemuksia, miten heidän suvussaan kaksosia on ollut siellä ja täällä ja niin edelleen. Mutta entäs minä? Minä tunsin suunnatonta ylpeyttä ja arvaattekin, että aihe miellytti myös minua ja niin tuli kuultua yhtä sun toista tarinaa. 

Sairaalan teho-osastolla moni vanhempi tuli juttelemaan ja kyselemään missäs minun vauvani oikein on. Tunsin kasvavani viisi senttiä lisää, kun esittelin tässä on yksi ja toinen on täällä. Minullahan onkin näitä vauvoja oikein kaksin kappalein. Myös kaupassa ansaittua huomiota olemme saaneet, enkä ole pannut sitä ollenkaan pahakseni. Parhaat kokemukset ovat olleet kuitenkin, kun joku vanhempi ihminen on tullut kertomaan omista kaksosistaan ja kuinka he nyt ovat jo aikuisia ja miten elämä heillä on mennyt. Huomiota siis kaksi vauvaa ja perhe herättää kaikkialla missä liikkuvat. Sairaalan odotusaulassakaan ei tarvitse pelätä etteikö puhekavereita riittäisi. Ja minulle se sopii. Toisten kokemukset antavat myös voimia.

Tärkein tekijä jaksamisessa on tietenkin lapset itse. Kaksosten kohdalla neljä yhtäaikaa tapittavaa silmäparia, kaksi hymyä, kaksi pientä vartaloa pyrkimässä yhtäaikaa syliin ja konttausvaiheessa kaksi konttaajaa koko ajan perässä, toinen muutaman sentin päässä toisesta. Ja tähän kaikkeen vielä esikoisen suloinen hössötys ja showesitys, kun hän yrittää saada huomiota itselleen. Tai se kun toinen kaksosista hipaisee ruokapöydässä kevyesti vuoden ikäisenä kättäsi ja sanoo: äiti ja hymyilee. Näillä sitä jaksaa yllätävänkin pitkälle. Ja vielä eräs tärkeä: aika kultaa muistot, huonot päivät, raskaat yöt ja sairastelutkin unohtuvat ja jälkeenpäin ne eivät enää tunnu juuri miltään.

Aivan yhtä tärkeä on tietenkin oma aviomies ja lasten isukki. Siis ilman häntä ei tulisi mitään. Olen monet kerrat ajatellut pienten lasten yksinhuoltajaäitejä tai -isiä, että tiukoilla ovat. Perheen isä, ainakin meillä, tekee oman osansa kotitöistä ja lasten hoitamisesta niissä puitteissa mitä aikaa jää ja mahdollistaa äidille säännöllisen virkistäytymisen lenkille tai vaikkapa opiskelujen pariin.

Apua silti on tarvitaan ja sitä olisi mukava saada. No, eipä ole tullut liiemmin siivous- eikä lastenhoitotarjouksia, vaan pikemminkin kaikki melkeinpä tuntuivat pelkäävän meidän tilannetta. Joskus vaikeimpina hetkinä sitä ajatteli aika synkästikin, että miksi kukaan ei tule ja auta minua, mutta sitten ymmärsi, että ehkeivät he ymmärrä, että tarvitsen apua. Sitä on vain rohjettava pyytää. Nykypäivänä kaikilla on tekemistä ja kiirettä, mutta jos uskaltaa pyytää, useimmiten apua saa. Aluksi saimme todella vähän apua ja eniten päähän ottivat muutamien lähipiiriin kuuluvien henkilöiden kommentit, että eihän tuo nyt mitään, mutta jos sinulla olisi vielä 40päinen karjalauma hoidettavana tai muuta vastaavaa. No, toki olen kiitollinen osannut olla, ettei lehmiä ole ja paljon koneitakin apuna (ehdottomasti tärkeimmät pyykinpesukonen ja mikro), mutta en silti koe nyt niin älyttömän helpolla päässeeni, että siitä olisi aihetta suuremmin kuittailla. Varsinkin kun näillä henkilöillä ei ole kokemusta kaksosien hoidosta saati monen pienen lapsen hoidosta yhtäaikaa.

Kun kaksospojat olivat puolivuotiaita kyllästyin odottamaan, että ehkäpä minulle joku apua joskus antaisi (vaikka tosiaan apua satunnaisesti sain naapurilta ja lähisukulaisilta, sitä ei käy kieltäminen, kiitos siitä). Tuntui kuitenkin ettei se oikein riitä, ajattelin että minä en jaksa apua aina rukoilla ja palkata päräytin naapurin tytön lapsenhoitajaksi. Ja se kesä meni oikeastaan aika kivasti. Varsinkin kun siihen lisätään lähes kolmen päivän kesälomareissu mieheni kanssa kahdestaan ilman lapsia. Mielestäni tarvitsimme sitä ja se tuli todella hyvään saumaan. Sen jälkeen jaksoi taas pitkään. Lapsenhoito järjestettiin pyytämällä useita sukulaisia lapsenvahdeiksi. Syksyllä sitten onni potkaisi ja saimme vapaaehtoistyöntekijän erään järjestön kautta avuksemme, joka vierailee noin kaksi kertaa kuukaudessa lapsia hoitamassa.

Että näillä eväillä sitä on jaksettu välillä paremmin ja välillä huonommin. Mutta olisi todellista liioittelua sanoa, että eka vuosi kaksosten kanssa olisi mennyt sumussa. Ei ole mennyt, ihan kirkkaita ajatuksia on paikoitellen, mutta kiellä en kyllä sitäkään että oli hetkiä jolloin tunsin että oli hiukka liian raskasta. Ne hetket menevät onneksi nopeasti ohi ja totuus on että aika kultaa muistot.