Kaksoset ovat kasvaneet vuoden vanhoiksi ja näin siirrymme reaaliaikaan. Molemmat kävelevät tukea pitkin ja konttaavat juoksuvauhdilla. Äitiä ja äittää huutavat jo sujuvasti. Tähän mennessä heitä ei ole paljoa tarvinnut kasvattaa. Kyse on lähinnä vain ollut hoidon antamisesta: syöttämisestä, vaippojen vaihdoista, kylvetyksistä, vahtimisesta, seurustelusta, ulkoilusta ja niin edelleen. Siksipä en tähän blogiini valitettavasti ole voinut kirjata paljoakaan kaksosten kasvatuksesta. Nyt juuri alamme siirtyä kasvatusvaiheeseen. Koiranruokakuppi, kirjahyllyn laatikostot ja kukkaruukkujen multien vaihto on alkanut poikiamme kiinnostaa erittäin kovasti. Erona tilanteeseen, joka meillä oli esikoisen ollessa pieni, on, että toinen kaksosista Lenni, ei usko kieltoja ollenkaan. Ottaa kaiken hurtilla huumorilla ja nauraa virnistelee äidin ja isän kielloille. Todella ärsyttävää! Kun taas toinen kaksosista Lasse useinmiten vetäytyy kiltisti pois ja jatkaa muihin hommiin kuten esikoinenkin aikanaan teki.

Erona aikaisempaan on myös vielä se, että nyt minulla on kahdet silmät. Toiset ovat omani ja toisen pienet Enni-kullan silmät. Hän vahtii välillä poikia pienestä painostuksesta, mutta välillä aivan omasta tahdostaan ja erittäin mielellään tuo sanaa, jos näkee velipoikien puuhailevan sellaista mistä häntä on kielletty. Jee, olen saanut pienen apurin. Hätäkös tässä. Ja mikä vieläkin tärkeämpää, Enni leikkii poikien kanssa ja viihdyttää poikia välillä jo mukavasti. Kun kaksoset vielä viihtyvät keskenäänkin hyvin, alkaa äidille jäämään päivälläkin aikaa vaikka lehtien lukuun.

Yleensä kaksosten vanhemmat sanovat, että ensimmäinen vuosi on kaikkein rankin. Tähän uskoen ja luottaen toivorikkaana odotan mielenkiinnolla nyt tätä toista vuotta. Sillä totuus on, että siihen äitiydestä nautiskeluun, jota koin Ennin ollessa pieni, en kolmen pienen lapsen kanssa ole ehtinyt tai jaksanut siis ylipäätään nauttia: totuus on, että kolmen pienen lapsen kanssa arki on todella raakaa työtä: muun muassa syötöt, ruoan valmistukset, tuttipullojen pesut, vaipan vaihdot, kylvetykset, nukkumaan laitot (vaikka meillä siihen ei aikaa paljon käytetäkään), pyykinpesut, ulkoilut, seurustelut, leikkimiset ja NE KAIKKI KOTITYÖT, jotka myös tulisi hoitaa. Aikaa ei ainakaan minulla oikeasti paljon nautiskeluun tahtonut jäädä, kun oli pakko pitää ajatukset jo seuraavassa ruokailussa, seuraavassa päivässä jne. Toivottavasti nyt tulevana vuonna pääsen siihen nautiskelu osastoonkin. Että voisi vaan tuijotella lapsia ja ymmärtää miten onnellinen on saatuaan nuo kaikki omaan elämäänsä sisältöä antamaan.

Toisaalta tämä ensimmäinen vuosi olisi voinut olla paljon rankempikin, ottaen huomioon, että ensinnäkin pojat syntyivät keskosina (siitä olisi voinut tulla paljon ongelmia ja lisäpuuhaa), lapset olisivat voineet sairastella enemmän (nyt saldona korvatulehdukset, pitkittyneet hengitystietulehdukset molemmilla, sekä yksi murtunut nilkka), äitikin olisi voinut sairastaa enemmän tai lapsilla olisi voinut ilmetä erilaisia allergoita, joita tämän päivän lapsilla on hyvin yleisesti ja jotka kokemukseni mukaan työllistävät äitejä paljon. Että paljon huonomminkin olisi voinut mennä. Ne päivät kun itse olin kipeä tai nukkunut vähän olivat erityisen raskaita ja joskus kyllä lievällä katkeruudella ajattelinkin, että jos olisin nyt töissä, olisin sairaslomalla ja lepäilisin, mutta kun olen kotiäiti, niin tässä hoitelen kolmea pientä lasta, hoidan kaikki kotityöt ja levosta ei ole tietoakaan. Buranan voimalla eteenpäin vaan ja niiden määrää en ole kyllä laskenut, mutta tiedän sen olevan kyllä aika suuri. Mutta todellakin paljon raskaampaakin olisi voinut olla, mutta silti: onneksi elämme nyt tätä päivää ja vauva-aika alkaa olla ohitse.